Tamperelainen Claymore uudisti rivinsä vuonna 2003 ja nyt yhtye polkaisi ulos Tyttörakkautta –albumin. Levyn nimiraita avaa albumin ja se onkin kappaleena kieltämättä positiivinen yllätys. Bändi rokkaa kuin Kolmas Nainen, ja paljon paremmin kuin esimerkiksi Pauli Hanhiniemen perunateatteri, vaikka genre on sama.
Tyttörakkautta rokkaa räväkästi ja kertosäe jää nopeasti soimaan takaraivoon. Sama vauhdikas ja energinen meininki jatkuu läpi levyn.
Yhtyeen kitarasoundit ovat kuin 80-luvun lopun rockhiteistä ZZ Topin tyyliin, mikä tuo nostalgista fiilistä. Silti soundi ei ole liian rock, vaan mukana on ripaus poppia. Vokalisti kuulostaa hyvältä, mutta laulusoundi on välillä hieman tunkkainen. Onneksi stemmalaulanta kruunaan tunnelman.
Albumilta löytyy useita potentiaalisia radiohittejä. Parhaimmistoa edustaa nimibiisin lisäksi myös mm. Kello tikittää. Parhaiden biisien teema toistaa tosin hieman liikaa itseään, eikä kuulija pysy oikein perillä kappaleiden eroista. Levyn sisälle olisi voinut sisällyttää hieman enemmän vaihtelua.
Voisin kuvitella, että ainakin Radio Suomipop ja Radio City harkitsisivat vahvasti tämän albumin kohdalla. Paatunut popparikin äityi kuuntelemaan levyn pariin kertaan. Pitänee tsekata jossain vaiheessa myös Claymoren livekeikka.
Levyn mukana tulleessa tiedotteessa todetaan mielenkiintoisesti ”Yhtye on muokkautunut lähes ammattimaiseksi bändiksi…”. Tässä on kuitenkin monen ammattimaisen suomirock-yhtyeen manttelinperijä ja uuden sukupolven mahdollinen kestotähti.
Pisteet 3/5
