Syntikkapopin legenda Depeche Mode on vihdoin saanut taas uuden albumin kauppoihin. 80-luvulla konemusiikin standardeja asettaneen yhtyeen Playing The Angel -albumi palailee soundipuolella juurille. Edellinen albumi lähti hakemaan uusia tuulia turhan kaukaa, mutta nyt on palattu ainakin osittain tuttujen lihapatojen ääreen.
Albumi alkaa odotettua tiukemmalla A Pain That I’m Used To -rallilla 90-luvun technotyyliin. Onneksi raju alku taittuu pian tyylikkääksi depparisoundiksi. Pian mukaan tulevat lisäksi myös aina niin upeat skittasoundit. Tuttu Depeche Mode on täällä taas, joskin raidassa kummittelee vähän väliä sama sumutorvenomainen riivaus.
Dave Gahanin vokaalit ja tuo tuttu skittasoundi luovat tyypillisen tyylikkään Depeche Mode -soundin. Mies on itsekin päässyt mukaan kirjoituspuolelle, kun tällä albumilla on mukana ensimmäistä kertaa hänen kirjoittamiaan Depeche-kappaleita.
Melodinen Suffer Well kuulostaa ihan toimivalta ja kappale sopii hyvin Martin Goren sävellysten joukkoon. Gahan on kirjoittanut myös kappaleet I Want It All ja Nothing’s Impossible, jotka ovat levyn valopilkkuja.
Gahanin slovariveto I Want It All onkin yksi levyn parhaista kappaleista. Myös Lilian on mahtipontinen, mutta samaan aikaan rauhallinen fiilistely, jossa kitara luo viimeisen silauksen. Macro -kappaleessa antaudutaan hiukan liian kokeelliseksi, vaikka lopun viulu yrittääkin rauhoittaa kakofoniaa.
Vaikka levy on pääosin tasalaatuista kauraa, siltä puuttuu selkeät hittibiisit. Precious onkin ehkä levyn vetovoimaisin kappale eikä anna oikeaa kuvaa levyn yleisestä tyyylistä. Yhtyeen paras levy tämä ei missään nimessä ole, mutta sijoittunee kuitenkin kärkipäähän. Tämän levyn kanssa voi moni konebändi taas synkronoida soundinsa kohdalleen.
PS: Vuonna 1988 julkaistussa Depeche Moden Behind The Wheel -kappaleessa on edelleen maailmanhistorian paras biitti. TJEU.
Pisteet 4/5
