Maailman odotetuin albumi on viimein julkaistu. Näin voidaan hyvällä syyllä sanoa Guns N’ Roses -yhtyeen Iisakin kirkosta, jota jouduttiin odottamaan peräti 17 vuoden ajan. Kaikesta hypestä huolimatta Chinese Democracy on kuitenkin vain maineensa veroinen pettymys.
Todellisuudessa kyseessä ei ole edes Guns N’ Roses -yhtyeen albumista, vaan sen keulahahmo Axl Rosen soololevystä. Näin tärkeää julkaisua piti kuunnella muutaman päivän ajan ja kuunteluttaa monille muillekin ennen sen lopullista arviointia. Näkemys levystä kuitenkin vain vahvistui mitä enemmän sitä kävi läpi. Mahtipontisuutta levyllä on toki aivan odotetulla tavalla, mutta kappaleiden koukut ja hittimelodiat ovat jääneet puuttumaan.
Ensimmäinen singlelohkaisu Chinese Democracy ei onnistu jättämään kuuntelun jälkeen minkäänlaista muistijälkeä ja pian julkaistava toinen single Better kykenee sekin nostamaan esiin vain Axl Rosen karismaattisen lauluäänen. Better onkin selvästi levyn paras raita, mikä kertoo lähinnä vain levyn yleisestä tasosta ja hittien puutteesta. Slovaripuolelta hieman yritystä on kappaleessa Sorry, joka tarjoaa levyn komeimman kitarasoolon. Sekään ei onnistu tarjoamaan kaivattua ”ahaa”-elämystä.
Vanha totuus on, että hittikappaleestakin saadaan parhaat palat karsittua, kun sitä viilataan tarpeeksi pitkään. Näin on ehkä käynyt myös tämän albumin kohdalla. Levy olisi voinut olla paljonkin parempi, jos se olisi julkaistu vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Nyt kuulijat – mukaanlukien yhtyeen fanit – tuntevat lähinnä myötähäpeää. Pelkällä Rosen komella äänellä ei pitkälle pötkitä.
Pisteet 2/5
