Yksinäisyys on Suomessa vakava ongelma kaikissa ikäryhmissä, mutta erityisesti se korostuu vanhuksissa. Yhä useampi kannetaan myös hautaan ilman ystävien ja sukulaisten läsnäoloa. Näin oli äskettäin käymässä myös Pyhäselän seurakunnassa Pohjois-Karjalassa, mutta toisin kuitenkin kävi.
Pastori Kaisa Puustinen kirjoittaa blogissaan miten hän huomasi, ettei eräisiin hautajaisiin olisi tulossa yhtään ystävää tai lähiomaista. Puustisen mukaan maalaisseurakunnassa hautajaisissa on jokseenkin aina läsnä muitakin ihmisiä.
– Minusta ajatus siitä, ettei paikalla olisi lisäkseni kuin hautaustoimiston edustaja, oli kylmäävä. Kuka saattaisi matkaan tuntemattoman, jonka elämästä emme tiedä mitään, ja jonka elämän matkan varrella on ollut tapahtumia ja valintoja, jotka lopulta johtivat siihen, ettei ollut ketään, kenelle ilmoittaa hänen kuolemastaan? Kaisa Puustinen kirjoittaa.
Pastori kertoi asiasta kotona lapsilleen, jotka kysyivät lupaa saapua paikalle. Siitä Puustinen sai ajatuksen tehdä jotain poikkeuksellista.
– Otin yhteyttä heidän kouluunsa ja uskonnonopettajaksi tietämääni opettajaan ja kysyin, mahtaisiko hänellä olla jonkun luokan uskonnontunti siunauksen aikaan. Sain vastauksen, että ei, olisi matematiikkaa, mutta hän voisi tiedustella ja järjestää asian, jos lähtijöitä olisi. Ja heitä oli. Sain viestin, että koulun 5. ja 6. luokilla oli oppilaita, jotka halusivat tarttua tarjoukseen. Tieto tästä oli mahtava!
Pastoria arvelutti vielä oliko hänen ideansa oikea, mutta hän ei keksinyt mitään syytä miksi siinä olisi ollut jotain väärää. Hän päätti rohkaistua ja toteuttaa ajatuksensa. Hautajaisiin saapui lopulta puolen tusinaa oppilasta opettajansa kanssa siisteissä tummissa vaatteissa. Paikan päällä he kävivät läpi tilaisuuden kulun ja katsoivat, että seisominen onnistuu ilman käsiä taskuissa. Siunaustilaisuus oli koskettava.
– Ja sitten mentiin. Istuivat penkkeihin ja etsittiin oikea virsi. Laulettiin yhdessä ja rukoiltiin. Pohdin puheessani hieman elämän kaarta ja sitä, että tämän luomansa Jumala tunsi, vaikka me muut emme tunteneetkaan. Siunasimme hänet yhdessä ja kunnioittavasti. Rukoilimme ja Isä meidän-rukous kantoi niin, että meinasi mennä vähän roska silmään. Päätösvirsi kaikui kirkkaana. Oli pyhää.
Puustisen idean ansiosta yksin siunattavana ollut henkilö sai arvoisensa siunaustilaisuuden. Jokaisella yksinäisellä ei ole kuitenkaan samanlaista kohtaloa.
– Palasimme eteistiloihin ja kuulin, että moni oppilas oli päivien aikana miettinyt, kuinka joku voi olla niin yksin, ettei hautajaisissa ole ketään. Tuumin, että olihan täällä. Te olitte saattamassa häntä matkaan, mutta että hiljaiset hautajaiset lisääntyvät koko ajan – sinäkin päivänä siunattiin kolme, joilla ei ollut saattajia.
– Tämän minä muistan, Puustinen päätti kirjoituksensa.
