Bensalitran kahden euron haamuraja lähestyy. Samaan aikaan kun maaseudulla karsitaan palveluita, nostavat Arkadianmäellä työskentelevät päättäjät polttoaineen verotusta entisestään. Maaseudulla tämä tarkoittaa sitä, että matkat pitenevät ja kallistuvat. Ympäristöpolitiikka on liian suurkaupunkikeskittynyt.
Yksinkertaisimmillaan kestävä kulutus on sitä, että suositaan paikallisia palveluita, lähialueen tuottajia ja eletään mahdollisimman päästöttömästi omavaraisuutta hyödyntäen ja kaikkea materiaalia kierrättäen. Maaseudulla nautitaan itse kasvatettua ruokaa toiselta puolelta maapalloa lennätetyn soijan sijaan. Maito on maitoa ja sitä saa lehmistä. Talot ovat pitkäikäisiä ja niistä pidetään huolta nikkaroimalla. Elämässä keskitytään jatkuvan kuluttamisen sijaan tuottamiseen, korjaamiseen ja kestävyyteen.
Silti monet maaseudulla ruokatuotantoketjujen sekä metsäteollisuuden alkupäässä elävät kummastelevat, miksi heistä tuntuu, että maan vallitsevassa politiikassa suositaan pääasiassa cityvihreiden elämäntyyliä. Maaseudulla ei ole joukkoliikennettä tai raitiovaunuverkostoa. Maaseudulla ei ole edes asfalttia, saati pyöräteitä.
Hiekkatiet kunnostetaan talkoovoimin, koska valtion kassasta ei heru äyrejä perähikiän polkupyöräbaanaan. Sitä paitsi, lähdepä hakemaan lapsiperheelle ruokaostoksia polkupyörällä kymmenien kilometrien päästä, jossa lähin elintarvikekauppa sijaitsee. Pienyrittäjyys on tehty samaan aikaan niin kannattamattomaksi, että kyläkaupat ovat kuolleet pois. Kukapa haluaa asua maaseudulla, jossa ei ole palveluita ja jokainen ajettu kilometri kallistuu vuosi vuodelta? Ei kukaan.
Harva haluaa myöskään asua betoniviidakon lähiössä etenkään nyt, kun etätyö mahdollistaa muuton puhtaan luonnon keskelle. Moni haluaa perheensä koronakriisin keskellä turvalliseen Suomeen ja perheystävälliseen pitäjään. Maantieteellinen hajautuneisuus ei ole enää ongelmana tietokoneella toteutettavassa työnteossa. Se on mahdollisuus, jota tulisi rankaisemisen sijaan tukea. Maaseutukuntien elävöittäminen on alkanut nyt työikäisten suomalaisten toimesta voimakkaampana kuin vuosikymmeniin. Miten valtio palkitsee autioituneen Suomen asuttamisesta ja ahkeruudesta? Verottamalla, verottamalla ja hieman taas lisää verottamalla.
Polttoaineen hinta koostuu sesongista, kysynnästä, euron kurssista, raakaöljyn hinnasta ja verosta. Noin yleisesti on sanottu, että polttoaineen hinnasta 60 prosenttia on pelkkää veroa. Karkeasti laskettuna kahden euron litrasta maksetaan valtiolle 1,20 euroa. Jos tankillinen maksaa 120 euroa, on verojen osuus hieman yli 70 euroa. Mitä näillä veroilla tehdään työikäisten maaseudulla asuvien hyväksi? Sitä sopii pohdiskella oikein, oikein tarkkaan.
Kolumnin kirjoittanut toimittaja on asunut suurkaupungeissa ympäri maapalloa. Hän on asettunut perheensä kanssa maaseudulle asumaan. Toimittaja on huomannut, että maatilojen omistajat pitävät huomattavasti parempaa huolta tuotantoeläimistään kuin valtio omista lypsylehmistään – eli ahkerista veronmaksajista.
